Miksi terapiassa on harvoin tarjolla pikavoittoja?

Keskustelua terapioiden pituudesta nousee aika ajoin julkisuudessa ja usein asiakkaiden kanssa. Miksi meidän tarvitsee käydä jopa vuosikausia keskustelemassa saman tyypin kanssa, vaikka jutut alkaisivatkin kiertää jo kehää, eikä mitään ”uutta” tunnu ilmaantuvan. ”Olen kuullut tämän aiemminkin, miksi tässä puhutaan taas näistä samoista aiheista” ovat hyvin normaaleja ajatuksia terapia-asiakkaan päässä. Näin ainakin itselläni oli kun kävin pitkää psykoterapiaa aikanani. 

Terapiassa on harvoin tarjolla pikavoittoja. Uskon, että jos niin olisi, useimmat meistä todennäköisesti sellaiseen tarttuisi. Kun mielenterveys järkkyy ja esimerkiksi masennus tai ahdistus nousee, mikä olisi hienompaa kuin korjata se muutamalla terapiakäynnillä tai ihmepillerillä. Tunnen tosin ihmisiä, jotka ovat käyneet muutaman tunnin terapiaa ja elävät täysipainoista elämää. Silloin tarvetta ei ole ollut muuhun ja tämä puolustaa esimerkiksi lyhytterapioita ja ratkaisukeskeistä otetta. Uskon vahvasti, että niillä on aikansa ja paikkansa, mutta mikään (myös tarjoamani) terapiamuoto ei ole vielä osoittautunut ihmeidentekijäksi. Joskus tarve on pitkälle terapialle, joka voi olla hidasta, kallista, usein vaivalloista ja joskus äärimmäisen tylsää. Kuka sellaiseen haluaa ryhtyä?

Omassa elämässäni terapian aloittaessani vuosia sitten minulla oli aikaa ja taloudellisia resursseja ryhtyä hommaan. Ja vaikka olin henkisesti ja sisäisesti aivan loppu, minulla oli ulkoisesti sen verran tarmoa, että pystyin lähtemään muutoksen tielle. Omalta kohdaltani vaurioita läheisissä ihmissuhteissa oli tullut jo lapsuudessa ja nuoruudessa ja vaikka en sitä vielä terapiaa aloittaessani ymmärtänyt, juuri niihin haavoihin halusin saada apua. Nuorena tulleet vauriot heijastuivat aikuiselämässäni ja vaikka sitä on ollut todella vaikeaa uskoa, vahvimmat selviytymisstrategiat ja tunnelukot kehittyvät useimmiten jo ennen kouluikää. Näin se on ja näin se oli minunkin kohdalla. 

Tässä tulee tämän blogikirjoituksen varsinainen pihvi: pitkässä terapiassa eletään ihmis- ja luottamussuhde uudelleen turvallisessa ympäristössä, jos taustalla on vaurioita läheisissä ihmissuhteissa. Ja kun toiseen ihmiseen (terapeuttiin) aletaan luottamaan, puhutaan prosessista. Se on useimmiten hidas ja luottamus toiseen ihmiseen kasvaa pala palalta. Jos kerran elämme ihmissuhteen uudelleen terapeutin kanssa, eihän se oikeastaan voi edes käydä kovin nopeasti. Miten pystymme luottamaan toiseen nyt aikuisena, jos emme sitä ole pystyneet tekemään kasvuoloissamme? Tämä myös tarkoittaa usein sitä, että jossain kohtaa tätä kasvavaa luottamusta koetellaan. ”Tämä on ihan täyttä p*skaa ja sinä olet ihan täysin p*aska” voi asiakkaan ajatuksena olla merkittävä voima terapian edistyessä ja sanoitettuna osoittaa luottamusta vaikka kuulostaakin rajulta. Omalta kohdaltani elin lapsuuteni turvallisessa ympäristössä, jossa perusluottamus elämään sai syntyä ja se onkin kannatellut osaltaan elämän kriisikohdissa. En voinut kuvitellakaan, että omassa luottamuksessani olisi jotain ongelmia, mutta todellisuudessa oma luottamukseni läheiseen ihmiseen mureni jo pienenä. Onnekseni sain mahdollisuuden elää tämän ihmissuhteen uudelleen turvallisessa terapeutin luomassa sylissä. Se vaati herkkyyttä ja aikaa, omalta kohdaltani mikään ei tapahtunut tämän osalta nopeasti. Terapian pituus tai sen edustama tyyli ei siis määritä terapiaa vaan tärkeimmäksi nousee luottamus kahden ihmisen välillä. Tätä mielettömän arvokasta asiaa vaalin itse aina työssäni terapeuttina.

Sydän edellä mennään. Olet lämpimästi tervetullut terapiaan, joka voi olla pitkä, lyhyt tai ihan mitä vaan siltä väliltä. Aina kuitenkin sinun näköisesi.